Hanoissa kevät tekee selvästi tulojaan, ja sää tuntuu lämmenneen ihan hirmuisesti jo lyhyessä ajassa. Ihanaa, että pahin koleus on takanapäin, ja aurinkokin alkaa pikkuhiljaa pilkistellä. Pimeys ja koleus tekevät olon jotenkin hirmu väsyneiksi, mutta nyt kun sää on jo vähän lämpimämpi, ja aurinkokin pilkistelee edes silloin tällöin, tuntuu energiaa olevan paljon enemmän. Tilanne täällä siis lienee sama kuin Suomessa kevättä odotellessa.

Vietnamin ja Suomen vuodenajoista löytää siis yllättävän paljon yhtäläisyyksiä. Vietnamissa moni asia on kuitenkin eri tavalla kuin Suomessa ja tänään ajattelin kirjoittaa näiden maiden, tai lähinnä kulttuurien, välisistä eroista, jotka saattavat aiheuttaa niin hämmentäviä ja jopa kiusallisia kuin myös hauskoja tilanteita ja aivan uusia oivalluksia.

Euroopassa korostetaan yksilöllisyyttä ja yksilön menestymistä, kun taas aasialaisessa yhteisöllisessä kulttuurissa yksilöä tärkeämpi on perheen ja ryhmän hyvinvointi. Esimerkiksi Vietnamissa perhe on todella tärkeä ja suuret päätökset ja ratkaisut tehdään perheen hyvinvointia ajatellen, eikä perhettä vastaan saa rikkoa. Omista eduista ja hyvinvoinnista tingitään, jos se on perheen ja ryhmän edun mukaista. Koen perheen Vietnamissa olevan tietyllä tapaa paljon läheisempi ja tiiviimpi kuin perhe Suomessa. Vietnamissa yksilön asia on koko perheen asia, kun taas Suomessa tietyt asiat ovat vain ja ainoastaan omia asioita. Lisäksi eräs hyvä esimerkki yhteisöllisyydestä on ruokailu; Vietnamissa on epänormaalia syödä yksikseen, kun taas Suomessa siinä ei ole mitään epätavallista.

Yksi asia, josta saan jatkuvasti muistutella itseäni, on se, ettei Vietnamissa tai Aasiassa muutenkaan sovi näyttää negatiivisia tunteita. Kun Suomessa on vihainen, on lupa näyttää olevansa vihainen, mutta aasialaisessa kulttuurissa vihan ja suuttumuksen tunteita ei ole sopivaa näyttää. Ollessaan hyvällä tuulella, on helppo hymyillä ja näyttää hyvä tuulensa, mutta myös ollessaan vihainen, pettynyt tai surullinen jostakin, pitäisi ulkomaailmalle näyttää vain hymyileviä kasvoja ja positiivisia tunteita.

Suomessa ollaan täsmällisiä niin ajan kuin muidenkin asioiden kanssa, kun taas Vietnamissa aikakäsitys on hyvin luisuva ja muutenkaan täsmällisyydestä ei ole tietoa. Jos esimerkiksi olen sopinut vietnamilaisen ystäväni kanssa, että hän tulee hakemaan minut kotoani kello viideltä, niin minun on hyvä olla valmis jo paria kymmentä minuuttia etukäteen ja toisaalta olla myös varautunut ihan tunninkin viivästykseen. Aluksi tähän oli aikamoinen totutteleminen, mutta nyt olen oppinut sopeutumaan tähän, ja saan hyötykäytettyä odotusajan.

Tästä päästäänkin seuraavaan eroon; länsimaissa ajan ajatellaan olevan rajallista ja ihmiset ovat kiireellisiä yrittäessään olla tuotteliaita ja hyötykäyttää kaiken käytettävissä olevan ajan. Vietnamilaiset kaverini taas ihmettelevät, miksi teen asiat niin vauhdilla. Omasta näkökulmastani on tyhmää vitkutella ja tuhlata turhaa aikaa johonkin asiaan, kun asian voi tehdä reippaasti ja täsmällisesti ja siirtyä sitten seuraavan asian pariin, sillä hyödyllistä tekemistä kuitenkin riittää ihan niin paljon kuin vain ehtii tehdä. Hyvänä esimerkkinä erilaisista aikakäsityksistämme on se, että Suomessa kaduilla lähes jokainen kävelee reipasta tahtia päämäärätietoisesti eteenpäin, kun taas Vietnamissa ihmiset usein maleksivat kapeilla kaduilla ikään kuin tietämättä, minne ovat menossa.

Vietnamissa ei voi koskaan ennalta tietää, mitä tapahtuu, kun taas Suomessa täsmällisyys saa asiat kyllä sujumaan ja etenemään, mutta tekee toisinaan arjesta tylsää. Täällä täytyy tottua siihen, että melkeinpä mitä tahansa voi tapahtua. Esimerkiksi eräänä perjantai-iltana, kun olimme jo käymässä nukkumaan, ovikellomme soi. Oven takana olivat VPV:lle työskentelevä vietnamilainen poika sekä vietnamilainen tyttö, jota en ollut koskaan ennen tavannut. He astelivat muitta mutkitta taloomme sisälle kertoen tapaavansa Main, vietnamilaisen tytön, joka asuu talossamme. Maita ei tietenkään näkynyt missään, joten olin aika ihmeissäni ja kysyin, mihin aikaan Mai tulee tänne. He kertoivat, etteivät tiedä, koska Mai on reilun puolen tunnin ajomatkan päässä talostamme, eikä pääse lähtemään tänne vielä, koska hän on kadottanut moponsa avaimet, ja nyt häneltä on myös kännykästä akku loppu, joten häneen ei saa yhteyttä. Seuraavaksi he kaivoivat sujuvasti muovipussistaan pari suloista täytekakkuleivosta ja muita herkkuja ja alkoivat syödä ja tarjosivat herkkujaan tietysti myös minulle.

Ongelmiin suhtautumisesta taisinkin jo kirjoittaa pari viikkoa sitten. Suomessa ongelmiin tartutaan ja ne ratkaistaan. Vietnamissa taas ongelmia tunnutaan pelkäävän, eikä niitä edes yritetä ratkoa, vaan ne pyritään kiertämään tavalla tai toisella. Olisiko myös tässä osasyy siihen, miksi yleisesti ottaen Vietnamissa juuri mikään ei toimi/suju niin kuin pitäisi?

Yksi olennainen ero on sukupuoliin suhtautumisessa. Suomessa sukupuolten välillä vallitsee tasa-arvo, kun taas Vietnamissa mies on naista korkeammalla. Kotityöt liitetään täällä vahvasti naisille kuuluvaksi työksi, ja vietnamilaiset ovat esimerkiksi aika ihmeissään, kun kerron, etten osaa kokata juuri mitään riisin lisäksi. Nainen on miehen määräysvallan alla ja vaimo tunnutaan eräällä tapaa näkevän aviomiehensä omaisuutena. Vietnamissa miehellä on myös luonnollisesti naista paremmat mahdollisuudet työurallaan edetä korkeapalkkaiseen ”hyvään” asemaan.

Tässä on joitain hyvin selkeitä, ensimmäisiksi mieleeni tulleita asioita. Eroavaisuuksia löytyy tietenkin paljon enemmän, mutta toisaalta ei saa kuitenkaan unohtaa, että myös yhtäläisyyksiä löytyy. Esimerkiksi ainakin oman kokemukseni mukaan sekä vietnamilaiset että suomalaiset ovat ahkeria ja kovia tekemään töitä.