Enää ei tarvitse pohtia Vietnamin työkuvioita, sillä vapaaehtoistyöjaksoni on nyt takanapäin. Tosin parina viimeisimpänä viikkona ei ole noin muutenkaan juuri tarvinnut töillä päätään vaivata, kun olen ollut reissun päällä…

Eilen kävin viimeisen kerran yläasteella ja sain allekirjoituksen työtodistukseeni. Yläasteella ehdin olla töissä ihan alkuajoista eli marraskuusta saakka. Kahdessa muussa työpaikassa, vammaisten lasten keskuksessa ja collegessa, olin molemmissa vain noin kuukauden päivät, ja näistä työpaikoista saan organisaatioltani yhteisen todistuksen, jossa on mainittu kaikki kolme paikkaa, joissa olen ehtinyt vapaaehtoistöitä Vietnamissa tehdä.

Ei voi sanoa, että tulisi ikävä Vietnamissa tekemiäni vapaaehtoistöitä. Henkilökunta kaikilla työpaikoilla oli tietenkin tosi ystävällistä ja oppilaat ja lapset vähintäänkin kivoja, toiset heistä aivan ihastuttavia, mutta hämmennys, epätietoisuus, tiedottamatta jättäminen ja jatkuva sähläys osaltaan söivät vapaaehtoistyökokemustani aika pahasti. Mutta asioilla on aina molemmat puolensa, ja siinä, missä kohtasin hankaluuksia, toisaalta myös opin jotain aina jokaisen vaikeuden myötä ja pääsin syvemmälle tätä Vietnamin kummallista kulttuuria. Se pitää todeta, että Vietnamissa, tai ainakin kommunistisen Hanoissa, on jotain niin kummallista, että näin seitsemän kuukauden jälkeen silmät ovat vasta vähitellen alkaneet avautua tälle omituisuudelle, jota ei vielä sen paremmin oikein käsitä tai osaa sanoin selittää. Pitäisi viettää täällä varmaan vähintään vuosi, jotta alkaisi päästä tähän kaupunkiin edes vähän pintaa syvemmälle, ja alkaisi ymmärtää näkemäänsä ja kokemaansa.

Tänään oli viimeinen visiittini vapaaehtoistyöntekijöiden asuntolassa. Luovutin avaimeni ja kävin koordinaattorini kanssa läpi haastattelun vapaaehtoistyökokemuksestani. Totesin jo, että vapaaehtoistöitä tuskin tulee ikävä, ja sitäkin varmempaa on, ettei vapaaehtoistyöntekijöiden asuntolaa taatusti tule ikävä. Tuli oikein helpottunut olo, kun sain lopullisesti jättää kämpän, joka lähinnä nostattaa likaisuutensa puolesta ihokarvani pystyyn.

Kaksi viikkoa, yksi päivä ja yksi aamu elämää Vietnamissa jäljellä… Aurinko on paistanut Hanoissa päivittäin ja lämpöä riittää. Tykkään olla ulkona vanhankorttelin eläväisissä tunnelmissa ja koettaa imeä tästä kaikesta vielä viime hetkillä itseeni niin paljon kuin vain mahdollista. Hanoissa on asioita, joista en pidä lainkaan, ja asioita, joita rakastan, kuten juuri mainitsemani vilkas ranskalaiskortteli, rauhallinen aamiaishetki vietnamilaisessa ravintolassa tai vaikkapa vähän kulahtaneet mutta sitäkin tunnelmallisemmat kahvilat. Lisäksi löysin uuden top kymppiin pääsevän jutun: hyvän kirjan lukeminen Hoan Kiem – järven maisemissa. Aluksi ajattelin, ettei siellä pysty rauhassa lukemaan, kun joka kolmas vastaantuleva tahtoo aina myydä minulle jotain, mutta luen varmaan niin keskittyneen näköisenä, etteivät kaupustelijat juuri tule häiritsemään.

Käsityskykyni ulkopuolelle jäävät niin Hanoi kuin myös se, että palaan ihan pian keskelle Suomen kesää.