Loman jälkeisiin työaikatauluihin ei ole tullut vieläkään oikein mitään selvyyttä. Tosin en ole ainoa, jolla työkuviot näyttävät aika omituisilta, sillä tällä hetkellä yhdellä jos toisella tuntuu olevan ongelmia ja epäselvyyttä töiden suhteen. Lähes neljän kuukauden perusteella voin sanoa, että organisaationi VPV (Volunteers for Peace in Vietnam) tuntuu töpeksivän luvattoman monessa asiassa, ja muutenkin meininki heillä tuntuu olevan vähän se, että mennään sieltä, mistä aita on matalin. Tänään sain ainakin osittain selvitettyä yläasteen rehtorin kanssa englannin kerhon aikatauluja. Tosin en ihan ymmärrä, että mikä on ollut epäselvyytenä, kun moneen kertaan kuitenkin mainitsin omat loma-aikatauluni sekä sen, milloin palaan takaisin töihin, mutta jostain syystä tieto ei ollut mennyt perille. Muutenkin noin niin kuin yleisesti tuntuu ihmeelliseltä, että miten aikataulut voivat aiheuttaa niin paljon päänvaivaa, kun niiden pitäisi olla aivan selkeät, kun ne oikein paperille kirjoitettu.

Vietnamissa kohtaa jatkuvasti siihen, että yksinkertaisimmatkaan asiat eivät vain toimi (etenkin VPV:n ja työasioiden suhteen). Mikään asia ei mene kerrasta jakeluun, joten jos on jotain tärkeää asiaa, niin sitä täytyy painottaa ja kertoa sama asia yhä uudestaan mahdollisimman selkeästi – osana ongelmaa lienee kielimuuri, mutta myös yleinen huolimattomuus ja jonkinlainen kummallinen välinpitämättömyys. Ongelmista ei ole täällä tapana puhua, eikä niitä edes yritetä selvittää, vaan ne kierretään. Ehkä jotkut ongelmat saattavat ratketa tällä tavoin, mutta useimmissa tapauksissa ongelmien kiertäminen tuntuu vain tekevän ongelmasta suuremman. Kun yksi ongelma kierretään, törmää pian toiseen hyvin samantapaiseen ongelmaan ja sitten vielä kolmanteenkin. Omasta näkökulmastani katsottuna ongelmien kiertäminen johtaa lopulta suureen ketjukolariin näiden kaikkien taaksepäin jätettyjen ongelmien kanssa. Ja ketjukolari on jo sellainen ongelmien vyyhti, että tässä vaiheessa on hyvin vaikea alkaa erotella ongelman ydintä, mikä olisi ollut monin verroin helpompaa yksittäisen ongelman kanssa.

Eilen ja maanantaina olin aika turhautunut epäselvien työaikataulujeni vuoksi. Tänään puolestaan oli tosi kiva päivä yläasteella englannin kerhon parissa, joten nuo epäselvät työaikataulutkaan eivät enää jaksa painaa mieltä. Usein käy juuri niin, että jonkinlainen ongelma tai murhe painaa mieltä, ja sitten jostain hyvin arkisesta asiasta löytää niin paljon iloa, että se murhekin unohtuu tai ainakin muuttuu pienemmäksi. Tuntuu, että tänään yläasteella kaikki meni jotenkin niin nappiin: satuin tapaamaan kaikki tosi kivat ja iloiset englannintaitoiset opettajat, jonka jälkeen minulla oli englanninkerho aktiivisten ja hyväntuulisten, suloisten lasten kanssa, jonka jälkeen tapasin näitä kivoja opettajia vielä uudestaan. Ja oikeastaan koko aamu jo ennen kouluun menoa oli tosi ihana (vaikkakin hieman hektinen, kuten kai aina). Menimme nimittäin kaverini kanssa ulos aamiaista nauttimaan, söimme perinteistä vietnamilaista nuudelikeittoa, jonka jälkeen pääsin kaverini kyydillä koululle. Joten koululta pois lähtiessä, kylmästä ja mutaisesta sadesäästä huolimatta, mieleni oli kyllä hyvin aurinkoinen.

Huomisen päivän työaikataulu selviää ilmeisesti vasta huomisaamuna; edes siitä ei siis ole vielä tietoa, mihin aikaan minun oletetaan olevan ja missä. Täällä alkaa tottua siihen, ettei oikeastaan mistään voi tietää etukäteen juuri mitään, vaan kaikessa mennään vaan tilanteen mukana. Turhaa stressiäkään mistään aikatauluista ei enää viitsi ottaa; jollain ihmeellisellä tavalla aikataulut saa kuitenkin järjestymään parhain päin, kun vain menee tilanteen mukana. Olen jo kauan aikaa sitten lopettanut tarkkojen suunnitelmien teon, sillä suunnitelmat eivät täällä koskaan toteudu niin täsmällisesti. Vietnamissa avoimet suunnitelmat ja yleinen joustavuus ovat kyllä se juttu, jolla tuntuu pääsevän aika pitkälle – ja samalla keino, jolla ei menetä hermojaan, kun mikään ei suju suunnitelmien mukaan niin kuin pitäisi.