Viikko on hujahtanut jälleen vauhdilla, enkä ole tännekään ehtinyt aiemmin tällä viikolla kirjoitella mitään. Koulussa projekti nimeltään englannin kerho ei ole edennyt juuri lainkaan, vaikka viime viikolla meille sanottiin, että voisimme alkaa pyörittää kerhoa ensi viikolla, mikä tarkoittaa tietenkin nyt juuri meneillään olevaa viikkoa. Tällä viikolla rehtori sanoi, että voimme aloittaa kerhon ehkä ensi viikolla. Täällä asiat etenevät hyvin hitaasti; etenkin tällaisia uusia ideoita on ilmeisen hankala saada eteenpäin. Rehtorin ja englannin opettajan mielestä ajatus kerhosta on hyvä, mutta tavallaan tuntuu, että he jollain tavalla myös pelkäävät tällaisen uuden asian kokeilemista. He tahtovat nähdä hyvin yksityiskohtaisia suunnitelmia kerhosta, jotta voivat koordinoida kerhoa mahdollisimman tarkkaan ja tietävät ihan jokaikistä pienintäkin tapahtumaa myöten, mitä milläkin tunnilla tulee tapahtumaan. Tämä lienee kuitenkin aika ilmeistä ja ymmärrettävää, kun ollaan sosialistisessa maassa.

Kerhon suhteen en ole kuitenkaan vielä missään tapauksessa luovuttamassa, sillä Vietnamissa viikon odotus on tuskin vielä mitään. Jollain hassulla tavalla minusta tuntuu kuin tietäisin, miten saada asiat läpi täällä tai miten ne toimivat. Kärsivällisyys, hymy ja ystävällisyys palkitaan ja toisaalta taas ilman pieniä töytäisyjä mitään ei tule koskaan tapahtumaan. Asioiden eteenpäin viemisessä malttiaan ei kannata menettää, sillä muuten saattaa menettää koko pelin siinä samassa. Kanssani samassa koulussa työskentelevät tanskalaiset tytöt eivät juuri jaksa hymyillä ja olla muille opettajille vietnamilaiseen tapaan ystävällisiä myös silloin kun ei pahemmin hymyilytä eivätkä asiat eivät rullaa toivotulla tavalla. Tästä seurauksena englannin opettaja sanoi minulle, ettei pidä tanskalaisista tytöistä, koska he näyttävät aina tympääntynyttä naamaa eivätkä ole ystävällisiä, eikä rehtori tahdo juuri jutella heidän kanssaan. Näin ollen toimin nyt välikätenä koulun - lähinnä siis rehtorin sekä englannin opettajan -, tanskalaisten tyttöjen sekä koordinaattorimme välillä, mikä on vienyt suuren osan aikaani tällä viikolla. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä näin samalla myös varmistan sen, että kaikki sujuu mahdollisimman hyvin.

Muuten tämä viikko koulussa on ollut aika kiva ja olen järjestänyt oppilaille aika paljon kaikenlaisia virikkeitä tuntien lopusta. Tuntuu siltä, että olen saanut tehdä enemmän ja toimia ehkä edes pikkuriikkisen vapaammin kuin viime viikoilla ja tämän lisäksi olen saanut ennalta edes vähän parempaa tietoa siitä, mitä tulee tapahtumaan ja ennenkaikkea, mitä minun oletetaan milloinkin tekevän. Kaiken lisäksi en ole joutunut nyt kertaakaan siihen tilanteeseen, että joudun pitämään oppitunnin itselleni ennalta tuntemattomasta aiheesta minuutin varoitusajalla. Mutta Vietnam on Vietnam, eikä täällä kaikki tosiaankaan suju aina ihan toivotulla tavalla suunnitelmien mukaisesti, joten jo vaikka heti huomenna tilanne saattaa olla taas aivan toinen. Täällä oppii pakostakin ottamaan asiat asioina ja sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Eilen ja tänään iltapäivällä koulun oppituntien jälkeen menin taas keskukseen leikkimään lasten kanssa. Eilen vietnamilaiset yliopisto-oppilaat tulivat käymään keskuksessa ja toivat lapsille paljon karkkia ja muuta kivaa, mistä lapset olivat tietenkin onnessaan. Juttelin opiskelijoista yhden tytön kanssa, joka kertoi olevansa ensimmäistä kertaa keskuksessa. Hän sanoi, että siinä kaikessa on jotain todella erityistä. Itse koen samoin. Tänään veimme australialaisen kaverini kanssa osan lapsista ulos leikkimään vaihtelun vuoksi. Lähinnä pelasimme poikien kanssa pallopelejä - heittelimme ja potkimme palloja ja juoksimme hakemaan niitä aina ties mistä - ja  pojat olivat tosi iloisia, eivätkä millään olisi tahtoneet mennä takaisin sisälle, kun piti. Yhden pallon pojat onnistuivat heittämään katolle, eikä sitä sieltä oikein pois saa, mutta ainakin kaikilla oli hauskaa ja uuden pallon saa aina kaupasta ostettua.

Yksi asia, josta en lainkaan pidä ja josta olin todella järkyttynyt tajutessani asian, on se, että heillä on keskuksessa pienessä siivottomassa häkissä vangittuna nälkäinen apina, joka ei sieltä tosiaan ulos pääse edes hetkeksi. Arvatenkaan yksinään pienessä tilassa vangittuna olo ei ole apinalle hyväksi... Apina oli löytynyt jonkin aikaa sitten - en tiedä tarkoittaako tämä jonkin aikaa sitten kuukautta vai mitä - keskuksen pihalta, joten he olivat laittaneet sen häkkiin. Näppärää. Keskuksen johtajalle puhuminen ei juuri auta, koska hän ei osaa englantia sen vertaa, että ymmärtäisi. Onneksi vietnamilainen koordinaattorimme pystyy kommunikoimaan hänen kanssaan vietnamiksi, mutta tästä ei ollut ilmeisesti mitään apua. Johtaja sanoi vain, että keskuksen kokki kyllä ruokkii apinan päivittäin. No joo, nyt ollaan Vietnamissa, missä tällainen ei ole asia eikä mikään ja eläinsuojeluasiat ovat muutekin ihan eri tolalla kuin Suomessa, mutta silti apinan tilanne tekee minut hirmu surulliseksi, enkä voi uskoa sitä, että apina joutuu kyyhöttämään häkissään päivät pitkät eikä kukaan tee asialle mitään, koska kaikkien mielestä tilanne on ihan ok. Olemme alkaneet viedä apinalle ruokaa, mikä ei kuitenkaan tee tilanteesta yhtään sen parempaa: yhä edelleen apina kyyhöttää pienessä häkissään keskuksen pihalla päivästä toiseen, enkä tiedä, mitä voin tehdä, koska ketään ei asia kiinnosta. Mahtavaa.

No taidan siirtyä työkuvioista ja surullisesta apinasta tällä viikolla tapahtuneisiin muihin asioihin, koska se on niin paljon helpompaa kuin apinan miettiminen. Tällä viikolla  en ole joutunut juurikaan pohtimaan, miten kuluttaa vapaa-aikaa, koska sitä ei ole juurikaan ollut. Tiistai-iltana en kuitenkaan tehnyt mitään projektiini liittyvää, vaan tapasimme australialaisen kämppikseni kanssa keskustassa töideni jälkeen. Kävimme ensiksi syömässä ja ravintolassa tapasimme amerikkalaisen pojan, jonka kanssa juttelimme varmaan tunnin tai pari. Tämän jälkeen kiertelimme parissa eri matkatoimistossa kyselemessä Sapa-matkoista, sillä ajattelimme tehdä kyseisen reissun piakkoin. Matkatoimistokierroksen jälkeen kävimme vielä kahvilla ja sitten olikin jo aika suunnata takaisin kotia kohden.

Eilen koimme kauhun hetkiä, kun kohtasimme ison rotan, joka oli missäpä muuallakaan kuin talossamme. Kohtaaminen oli arvatenkin melko karmaiseva, ja kohtaamisesta seurauksena minulla on hyvin kummallinen ja kipeä mustelma jalassani. Loukkasin jalkani ilmeisestikin rottaa paetessani, kun yritin päästä kylpyammeesta läpi. Välillä näin. Rotasta aiheutuneet kauhun hetket eivät kuitenkaan päättyneet eiliseen. Tänään olin lähestymässä apinan häkkiä tarkoituksenani ruokkia apina, kun tunsin astuneeni jonkun ihmeellisen päälle. Katsoin jalkoihini ja tajusin talloneeni juuri kuolleen rotan päälle. Hyi helvetti. Ruokin apinan rotan ruumis vierelläni ja oksennus kurkussani.

Tiivistetysti voi sanoa, että tämä viikko on sujahtanut aika nopeasti yrittäessäni touhuta työprojektin kanssa. Tällä hetkellä olo on aika väsynyt, mutta onneksi huomenna on jo perjantai.