Kun saavuin Vietnamiin lokakuun lopussa, Keski-Vietnamissa tulvi pahasti. Eilen illalla pääsin todistamaan, miten Hanoin vanhankaupungin kapeat kadut täyttyivät sadevedestä, niin että kaduilla piti kahlata polviaan myöten vedessä. Osasta katuja vesi nousi sisälle taloihin saakka, kun taas toisilla kaduilla vettä ei ollut juuri lainkaan. Tulvinta lakkasi yhtä äkkiä kuin alkoikin, kun vesi vain pakeni kaduilta.

Vietnamilaisille katujen tulvinta ei ole iso asia, itse en taas ollut nähnyt katujen tulvivan koskaan ennen. Kahlasin vietnamilaisen tytön kanssa tulvaveden valtaamilla kaduilla ja välttelimme kaikista pahiten tulvivia katuja matkallamme hotellilta ystäväni luokse. Hänen luoksemme päästyäni kiipesin ylös kattokerrokselle ihmettelemään, miten vesi alkoi pikkuhiljaa vähetä kaduilta ja katosi sitten kokonaan.

Seistessäni siinä kattokerroksella Hanoin pimenevässä ja sateisessa illassa, ja katsellessani ranskalaiskorttelin tiiviisti yhteen rakennettuja taloja, kahviloiden ja ravintoloiden värivaloja, allani tulvivaa katua ja ihmisvilinää, tunsin, että siinä hetkessä oli jotain aivan erityistä ja ainutlaatuista. Tietyllä tapaa Hanoi on rumankaunis kaupunki, ja se, millaisina asiat täällä kokee, on kiinni siitä, miten aistii ne. Eilen näin Hanoissa taas jotain selittämätöntä kauneutta törkyisten katujen samentamasta tulvavedestä, yleisestä likaisuudesta ja rotista huolimatta.

Elämässä on pienen pieniä hetkiä, jolloin tajuaa ja aistii jotain uutta, tärkeää. Nämä hetket ovat pikkuriikkisiä suhteutettuna koko elämänkaareen ja kaikkiin sen aikana tapahtuneisiin suuriin ja merkityksellisiin tapahtumiin, mutta silti nämä pienen pienet hetket ovat juuri niitä, jotka jäävät syvälle ihmiseen, niin että jopa hetken tunnelman muistaa aivan tarkasti, vuosienkin päästä.