Tähän viikkoon on mahtunut paljon kaikkea työprojektiini liittyvää. Viime viikoilla toiveenani oli, että voisin alkaa työskennellä muutaman kerran viikossa läheisessä keskuksessa, jossa on vammaisia lapsia. Osa heistä asuu keskuksessa ja osa on siellä vain päivisin ja menee illaksi omaan kotiin. Minulla oli eilen tapaaminen keskuksen johtajan kanssa. Tosin hän ei puhunut montaakaan sanaa englantia, mutta onneksi siellä oli yksi naisopettaja, joka osasi englantia vähän paremmin ja lisäksi minulla oli vietnam-englanti-sanakirja mukanani, joten pääsimme yhteisymmärrykseen. Alan työskentelemään siellä keskiviikko- ja torstai-iltapäiväisin sekä perjantaiaamuisin. Aloitin työni heti eilen samantien tapaamisen jälkeen. Työnäni on pitää lapsille seuraa, leikkiä heidän kanssaan ja tehdä heistä iloisempia ja onnellisempia. Olin heidän kanssaan eilen noin puolitoista tuntia ja kokemus oli jotain aivan uutta minulle. Tulen varmaan muistamaan tuon puolitoistatuntisen ikuisesti. Osa lapsista on autistisia, joten heihin en saanut oikein minkäänlaista kontaktia, ainakaan vielä. Suurempi osa heistä on taas aivan päinvastaisia, todella hymyileväisiä ja he tahtoivat tulla halaamaan minua ja koskettaa minua sekä esitellä lelujaan. Heillä ei ole paljoakaan leluja eikä mitään muutakaan, mutta silti he olivat tosi nauravaisia. Jotenkin aivan uskomaton kokemus ja kamalan liikuttava sellainen, en osaa oikein sanoin kuvailla kaikkia tunteitani, mutta en todellakaan etukäteen uskonut, että tuntisin tällä tavoin ensimmäisen työpäiväni jälkeen.

Juttelimme maanantaina tanskalaisten tyttöjen kanssa, jotka siis ovat töissä samassa koulussa kanssani. Työmme tuntuu tällä hetkellä aika turhauttavalta, sillä emme tee koulussa paljoakaan: seuraamme oppitunteja ja silloin tällöin opetamme ehkä noin kymmenen minuuttia jotain pientä, minkä opettaja määrää tarkoin ennalta. Tai sitten käy kuten minulle kävi jälleen eilen eli eräs englannin opettaja tuli luokseni oppikirjan kanssa minuuttia vailla kymmenen kertoen, että tahtoo minun pitävän oppitunnin kello kymmeneltä sivuista 60-63. No siinä kymmenessä minuutissa ehdin sitten juuri ja juuri silmäillä sivut läpi, jonka jälkeen pitikin mennä heti jo tuntia pitämään yli 30 oppilaalle... Keskustelimme maanantaina tyttöjen kanssa siitä, että tahtoisimme alkaa vetää jonkinlaisia englannin ekstratunteja tai pikemminkin englannin kerhoa, josta olisimme itse vastuussa, voisimme itse ohjata sitä ja kontrolloida. Tunnit olisivat vapaamuotoisia ja oppiminen olisi hauskaa eikä samanlaista kieliopin pänttäämistä kuin virallisilla tunneilla. Tällä hetkellä oppilaat opiskelevat nimittäin lähes ainoastaan kielioppia ja sanastoa, mutta tunneilla ei juurikaan puhuta englantia. Me tahtoisimme järjestää kerhon, jossa pääteemana olisi englannin puhuminen. Täällä ollessamme meidän virallisena työtavoitteenamme on rohkaista oppilaita puhumaan englantia, mutta tuntuu, ettemme ole vielä voineet tehdä oikein mitään rohkaistakseemme heitä käyttämään englantia. Joten tällainen kerho voisi olla loistava ratkaisu tilanteeseen, ja kerhon kautta loisimme oman työprojektimme, sillä sitähän tänne tulimme tekemään pikemminkin kuin vain seuraamaan oppitunteja.

Kerhon järjestämiseen tarvitaan tietenkin rehtorin lupa. Yritimme tavata hänet heti tiistaina, mutta se ei onnistunut, sillä hänellä oli kiireitä. Asian selittäminen yhdelle englannin opettajalle ei auttanut yhtään. Otimme yhteyttä koordinaattoriimme, joka sitten oli yhteydessä rehtoriin, ja vihdoin ja viimein meillä oli tänään pitkä tapaaminen rehtorin ja koordinaattorimme kanssa, joka siis lähinnä toimi tulkkina, sillä rehtori ei puhu kovinkaan paljoa englantia. Selvitimme tilanteemme koulussa ja asiat, jotka tuntuvat meistä ongelmallisilta sekä esittelimme hänelle idean englannin kielen kerhosta. Ide oli ilmeisesti hänen mielestään ihan hyvä, tai ainakin saimme luvan kerhon järjestämiseen. Lisäksi työpäiviimme pitäisi tulla ainakin vähän enemmän järkeä. Joten tapaamisen voisi sanoa sujuneen hyvin, mikä tuntuu tosi hyvältä, sillä emme tienneet lainkaan, saisimmeko luvan kerhoomme vai emme. Alamme pitämään kerhoa ilmeisesti parina kertana viikossa, riippuen lähinnä siitä, monta oppilasta kerhoon tahtoo osallistua. Ensimmäinen kerhokerta on ensi viikolla, tosin emme tiedä vielä milloin, rehtori kertoo siitä kuulemma maanantaina. Tänään tapaamisen jälkeen teimme yksityiskohtaisemman suunitelman kerhon sisällöstä ja seuraavaksi mailaan sen rehtorille. Lisäksi suunnittelimme mainoksia kerhosta yms. muuta kerhoon liittyvää.

Voisi sanoa, että nyt tuntuu siltä, että työprojektini alkaa edetä hyvällä vauhdilla ja että voin itse koordinoida paremmin, mitä teen ja tiedän, mitä teen ja tahdon tehdä. Aika paljon kärsivällisyyttä on vaadittu sekä edellisellä että tällä viikolla työprojektin suhteen, joten nyt tuntuu entistä kivemmalta, kun vähitellen saa edes jotain aikaan. Lisäksi asioiden eteensaamiseen Vietnamissa vaaditaan paljon oma-aloitteisuutta ja tahtoa, sillä muuten mitään ei tapahdu. Mutta kuten sanottu, nyt ainakin hetken aikaa kaikki näyttää erittäin hyvältä.

Tälle viikolle on tietenkin mahtunut myös paljon muuta työasioiden lisäksi. Viime viikon lopulla työleiri loppui, joten työleirillä olleet vapaaehtoiset muuttivat pois talostamme ja tilalle tuli muutama muu vapaaehtoinen. Tällä hetkellä talossa on kuitenkin aika hiljaista, sillä viimeiset pari viikkoa meitä on ollut täällä noin 12 asukasta ja nyt meitä on vain noin seitsemän. Parin viikon kuluttua varmaan uusi työleiri tulee tänne. Ihmeen hyvin kuitenkin kaikki asiat täällä sujuvat, vaikka yli kymmenenkin vapaaehtoista asuisi saman katon alle ja, tosiaan, suihkuja on vain kaksi ja vessoja kolme. Mutta kuten sanottu, sopu sijaa antaa.

Tiistai-iltana kävimme teellä naapurissamme asuvan vietnamilaisen opiskelijatytön luona. Hänen perheensä asuu noin 80 kilometrin päässä Hanoista, jossa he valmistavat teetä. Tyttö kertoi meille varmaan kaiken vietnamilaisesta teestä. Oli ihan hauska ilta. Eilen illalla menimme kaupungille kyselemään vähän retkistä Sapaan ja muihin näkemisen arvoisiin paikkoihin. Tänään menemme ilmeisesti taas kaupungille, sillä on huonekaverini viimeinen ilta Hanoissa. Lopettelen tekstin tähän, sillä minulla alkaa kohta työt keskuksessa. Kuulemisiin!