Tänään pohdin uuteen kulttuuriin sopeutumista ja siihen luonnollisena osana kuuluvaa kulttuurishokkia. Kulttuurishokki johtuu uuteen kulttuuriin sopeutumisesta aiheutuvasta stressistä, ja jokainen kokee sen hyvin yksilöllisesti. Kulttuurishokkia ei voi estää, mutta siihen voi varautua ja näin sen oireita, jotka ovat sekä psyykkisiä että fyysisiä, voi lievittää.

Uuteen kulttuuriin sopeutumisen voidaan nähdä käsittävän neljä vaihetta. Ensimmäinen vaihe koittaa lähes välittömästi uuteen maahan saavuttua. Kaikki tuntuu mielenkiintoiselta ja herättää innostusta. Olo on lähes yltiöpositiivinen ja energiaa tuntuu riittävän vaikka muille jakaa.

 Omalla kohdallani yksin reissatessani aivan aluksi koittaa tietynlaisen kauhistumisen vaihe: minne olen oikein tullut ja mitä ihmettä teen täällä yksikseni. Tämä ”säikähdyksen” vaihe on kuitenkin hyvin lyhytkestoinen, ja lähtee pois sillä, kun lähden vain rohkeasti tutustumaan uuteen ympäristöön; jätän tavarani majapaikkaani ja suuntaan kaduille, ja pian olen aivan intona kaikesta. Takaisin tullessani suunnittelen kovaa vauhtia, minne kaikkialle pitää huomenna ehtiä. Olen siis tässä uuteen kulttuuriin sopeutumiseen kuuluvassa alkuinnostuksen vaiheessa.

Alkuinnostuksen jälkeen koittaa kriisivaihe, jolloin mikään ei tunnukaan enää niin ihastuttavalta, kivalta ja mielenkiintoiselta kuin aivan alussa. Kaikki tuntuisi olevan paremmin kotimaassa, ja tähän vaiheeseen kuuluukin koti-ikävä. Tämä on ns. ”kulttuurishokin” vaihe, johon kuuluu niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin oireita kuten ärtyneisyys, masennus, halu olla omassa rauhassa, väsymys ja ruokahaluttomuus.

Kriisivaihe koittaa omalla kohdallani pari viikkoa maassa oltuani. Koti-ikävä iskee, tahdon olla omissa oloissani ja olen väsynyt. En jaksa innostua uudesta maasta ja kulttuurista samalla tavalla kuin alussa, ja tavallisista arkielämän tilanteista selviytyminen tuntuu hankalalta. Vietän aikaani netissä suomenkielisillä sivuilla, ja tahdon olla yhteyksissä perheeseeni ja ystäviini Suomessa. Heillä kaikki tuntuu olevan paljon paremmin. Tähän mennessä eteeni on ehtinyt kasaantua joitain arkielämän asioita, jotka pitäisi nyt hoitaa, kuten supermarketista joidenkin perusasioiden ostaminen, valokopioiden ottaminen tj. mitä tahansa ”peruskauraa”, joka Suomessa olisi aivan arkipäiväistä, mutta tuntuu nyt uudessa maassa aivan ylitsepääsemättömän hankalalta ja syö liioitellusti voimavarojani.

Vietnamissa alun innostuksen huumassa minua ei haitannut lainkaan, vaikka jääkahvin tilattuani sain eteeni kuuman kahvin, mutta nyt yhtäkkiä ärsyttää käsittämättömän paljon, kun olen oikein rautalangasta vääntänyt ja artikuloinut selvästi ”COLD coffee”, mutta silti eteeni lyödään höyryävä kahvi. Jos suihkusta ei tule lämmintä vettä, netti ei toimi tai sähköt ovat poikki, niin tästä aiheutunut turhautumisen tunne on tarpeeksi voimakas synnyttääkseen kyyneleet silmiin ”Ei helvetti, miten tässä maassa mikään ei toimi.”

 

Missä vaiheessa sitten varsinainen kulttuurishokin vaihe on voitettu? Tämä on hyvin yksilöllistä, ja voi joidenkin lähteiden mukaan kestää jopa puolesta vuodesta pariin vuoteen. Itse koen, että kriisivaiheesta pääsee yli ikään kuin vaiheittain: kaikkein pahin kriisivaihe ja sen mukanaan tuoma koti-ikävän arvioisin kestävän omalla kohdallani noin viikon, jonka jälkeen kriisivaihetta ei ole suinkaan vielä läpikäyty, mutta olo ei ole enää niin kurja. Itse en pidä synkistelystä, joten pahimmasta kriisistä selvittyäni sysään itseni takaisin muiden seuraan ja yritän olla aktiivinen, jolloin olo kohenee väistämättä itsestään. Tietyt asiat jaksavat yhä turhauttaa tai tuntuvat hankalilta, toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Kenties kaipaan yhä takaisin Suomeen aina silloin tällöin, mutta toisaalta pahasta koti-ikävästä ei voida enää puhua, ja ajoittaisesta kaipuusta huolimatta en olisi valmis jättämään seikkailujani uudessa maassa tähän ja palaamaan tuttuun ja turvalliseen Suomeen; paluu sinne koittaa kyllä aikanaan, muttei vielä.

Etelä-Afrikassa kokemani kriisivaihe oli voimakkaampi ja pitkäkestoisempi kuin Vietnamissa, jossa pahin koti-ikävä kesti vain pari päivää, eikä olo ollut muutenkaan missään vaiheessa kovin surkea tai masentunut. Toisaalta Vietnamissa olin jo osannut varautua näihin tuntemuksiin, ja tiesin niiden johtuvan kulttuurishokista ja häviävän itsestään, kun vain aktiivisesti jatkaa uuteen kulttuuriin, maahan sekä ihmisiin tutustumista.

Vähitellen elämä alkaa kuitenkin tuntua taas ihan kivalta, eivätkä pienet arkielämän vastoinkäymiset aiheuta enää samanlaista turhautuneisuutta kuin kriisivaiheessa. Kommunikointi helpottuu ja tuntuu siltä, että alkaa vähitellen päästä sisälle uuteen kulttuuriin ja sen tapoihin. Tämä kriisivaihetta seuraava vaihe on uuteen kulttuuriin sopeutuminen. Olo uudessa maassa on rento ja hyvä, jopa kodikas

Etelä-Afrikassa vietin vain kolme kuukautta, enkä tiedä, onko tuo aika lainkaan riittävä uuteen kulttuuriin sopeutumiselle. Toisaalta en koe, että olisin kärvistellyt kulttuurishokin kourissa koko loppuajan alkuajan kahden viikon ylimalkaisen innostuksen ja ihastuksen jälkeen. Vietnamissa olen ollut nyt lähes viisi kuukautta. Pikkuhiljaa asioihin alkaa osata suhtautua oikealla tavalla. Nettiyhteyden toimimattomuudesta ei viitsi enää ottaa pultteja, vaan nappaan läppärini kainaloon ja painelen läheiseen nettikahvilaan. Aamulla lämpimän veden puuttuminen ei saa minua enää jäämään töistä pois, vaan tyydyn ottamaan kylmän suihkun, jonka voin todeta olevan ainakin harvinaisen raikas ja unenrippeet silmistä erittäin tehokkaasti poistava. Saan haluamani laisen kahvin mitä todennäköisimmin eteeni, kun sanon tilaukseni vietnamin kielellä. Tässä vaiheessa tiedän jo, että Vietnamissa asiat sujuvat harvemmin suunnitelmien ja aikataulujen mukaan, ja osaan varautua tähän, enkä esimerkiksi sovi samanlaisia minuuttiaikatauluja kuin Suomessa.

Kulttuurishokin viimeinen vaihe, paluushokki, koittaa varsinaisen reissun jo päätyttyä, kotimaahan palatessa. Matkalla on kokenut ja nähnyt paljon, ja varmaan itsekin muuttunut näiden kokemusten myötä. Nyt täytyy sopeutua uudelleen omaan maahansa ja sen ympäristöön.

Paluushokista minulla ei ole kokemusta. En olisi lainkaan tahtonut palata takaisin Suomeen Etelä-Afrikasta, ja parina ensimmäisenä päivänäni Suomessa ehdin haikailla Etelä-Afrikkaan ja katsella kaipuulla Etelä-Afrikan valokuviani, mutta tämän jälkeen olinkin jo niin kiireinen töiden parissa, ettei paluushokille tai haikailulle ollut sen enempiä aikoja, ja syyskuussa olinkin jälleen Etelä-Afrikassa. Odotan mielenkiinnolla, millainen tilanne on Vietnamista palattuani; Vietnam on niin huomattavan erilainen maa kuin Suomi tai hyvin länsimaalainen Etelä-Afrikka, ja ehdin olla täällä melko kauan, noin kahdeksan kuukautta, ennen kuin palaan takaisin Suomeen. Toisaalta taas fakta, että Suomessa kaikki toimii paljon paremmin kuin Vietnamissa, tuntuu jo tässä vaiheessa houkuttelevalta ajatukselta, ja jälleentapaaminen perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa kuulostaa vielä houkuttelevammalta. Lisäksi tiedossa on ilmeisesti jälleen melko kiireinen kesä Suomessa, enkä ehdi olla siellä kuin reilut kaksi kuukautta ennen Skotlantiin yliopistoon lähtöä, joten lieneekö siinä tohinassa jää paluushokin kokemiselle aikaa.