Nettiyhteytemme näyttää temppuilevan nykyään jatkuvasti. Nyt se toimii ainakin väliaikaisesti, joten kirjoittelen tässä välissä tänne ennen kuin se ehtii lakata taas toimimasta.

Tämä viikko on mennyt vauhdilla englannin opetuksen parissa. En ole ehtinyt enää keskukseen lasten kanssa leikkimään, kun aika ei yksinkertaisesti riitä. Englannin opetus nielee yllättävän paljon aikaa; etenkin kun olen perfektionisti ja tahtoisin kaiken olevan täydellisesti valmisteltua ennen oppituntia. Opettaminen, oppituntejen valmistelu, tanssitunnit, vietnamin opiskelu ja ystävät saavat päiväni melko hektisiksi.

Eilen tuli kolme kuukautta Vietnamissa täyteen; kolme aivan mahtavaa kuukautta. Kolmeen kuukauteen on mahtunut niin paljon uusia kokemuksia, ettei kaikkea vielä edes ymmärrä, kun asioiden sulatteluun menee oma aikansa, ja tällä hetkellä ylimääräistä aikaa ihmettelyyn ei juuri jää - jos on koskaan jäänytkään. Olen tarvinnut nämä kaikki kolme kuukautta tehdäkseni työstäni ja aikatauluistani sellaiset kuin tahdon niiden olevan, ja nyt, vihdoin ja viimein, opetustyöni täällä on juuri sellaista kuin mistä ennen tänne tuloa Suomessa unelmoin: oma englannin kerho yläasteella, opetus collegessa sekä kaiken kukkuraksi vielä yksityisoppilas. Tärkeintä on se, että minuun luotetaan ja annetaan ottaa ohjat omiin käsiini. Jos ryhdyn tekemään jotain, niin teen sen varmasti kunnolla, ja tällöin tahdon myös olla itse se, joka koordinoi ja ohjaa kaiken, sillä en jaksa, jos joku ylimääräinen poukkoilee suunnitelmissani mukana sotkien kaiken.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta jollain hassulla tavalla tunnen todella olevani Vietnamissa kuin kotonani; tunne, joka on ollut mukana ensimmäisestä päivästä lähtien. Täällä oikein mikään ei suju suunnitelmien mukaisesti, mutta silti kaikki rullaa sujuvasti, kun vain uskaltaa mennä tilanteiden mukana ja unohtaa epäröinnin. Tunnen, että olen oppinut Vietnamissa aivan hirmuisesti ja saanut paljon lisää itseluottamusta, kun joudun lähes jatkuvasti uusiin, ennalta jopa pelottavan tuntuisiin tilanteisiin, joista vain on selvittävä - ja joista selviän, ja huomaan ettei tämä olekaan pelottavaa. Esimerkiksi opettaminen on yksi niistä asioista, jotka herättivät minussa kauhua vielä Suomessa ollessani. Olen aina kammonnut kaikenlaista esiintymistä ja pidän opettamista esiintymisenä, kun edessä on kolmikymmenpäinen luokka ja itse on se, joka puhuu ja ohjaa tilannetta. Tämä esiintymiskammo on myös syy siihen, miksi valitsin opettamistyön Vietnamissa: tahdoin yksinkertaisesti päästä kammostani eroon, sillä tulevaisuudessa en voi kammota esiintymistä, jos tahdon toteuttaa unelmani ja menestyä. Ja nyt parin kuukauden opettamistyön jälkeen voin sanoa, ettei ihmislauman edessä puhuminen herätä minussa enää kauhuntunteita vaan pikemminkin päinvastoin.

Kolme kuukautta Vietnamissa ovat olleet vielä uskomattomammat kuin olisin osannut kuvitellakaan. Ei varmaan ole edes mahdollista sanoin kuvailla sitä kaikkea, mitä olen täällä saanut kokea. Tiedän vain, että Vietnamissa, ihmisissä ja elämässäni täällä on jotain hyvin ainutlaatuista. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en ole valmis jättämään Vietnamia kahden kuukauden kuluttua, jolloin työsopimukseni VPV:n kanssa umpeutuu.