Viikonloppu meni ihanasti mökillä rentoutuessa. Mökkeily lukeutuu ehdottomasti yhteen Suomen kesän parhaista paloista. Itse en kaipaa rentoutumiseen kylpylähoitoja, vaan luonnon rauhaa sekä tilaa omille ajatuksilleni ja omalle itselleni.

Suomen kesän valoisuudesta huolimatta olen ollut viime aikoina melko väsyksissä, vaikka olen ollut vain vakkarikesätyöpaikassani töissä. Tuntuu hassulta, sillä yleensä olen ollut etenkin kesällä ”superihminen”, joka jaksaa vaikka mitä. Nyt tuntuu, että tarvitsen aikaa vain olemiseen. Liekö totaalinen ympäristön vaihdos – Vietnamista Suomeen – vai kaikki tunteet ja ajatukset, joille ei ole ollut ennen tilaa, mutta jotka puskevat nyt päälle, kun syövät niin paljon energiaani. Minulla on meneillään jonkinlainen tasaantumis- ja asioiden mietiskely –kausi. No, mikäs siinä, ihan hyvä, että välillä tulee vähän pysähdyttyä.

Kaikenlaista pientä hoidettavaa ja järjestettävää tulee sitä mukaan lisää, kun edelliset saa alta pois. Valtaosa niistä koskee tavalla tai toisella syksyllä Skotlantiin muuttoa ja opintojen alkua. Tällaiseen kivaan asiaan liittyviä juttuja on mukava hoidella, etenkin kun olen nyt kiireettä liikenteessä, eikä tarvitse tehdä kaikkea kamalassa stressissä kerralla rykäisemällä. Jostain syystä tuntuu, etten kestä tällä hetkellä minkäänlaista stressiä tai mieletöntä kiirettä. Aivan todella hassu tämä olotila, kun tarvitsee niin paljon rauhaa ja omaa aikaa ympärilleen.

Kun on pidemmän aikaa ulkomailla omine nokkineen, alkaa arvostaa uudella tavalla ympärillään olevaa perhettään ja niiden kaikkien läheisimpien ihmisten kanssa vietettyä aikaa. Asuessani vakituisesti Suomessa en nähnyt siinä mitään ihmeellistä, että saan tulla joka päivä kotiin, missä ne kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat. Nyt, kun vietän valtaosan vuodestani ulkomailla, tuntuu todella ihanalta, kun Suomessa ollessani saan olla perheeni kanssa läheisissä kosketuksissa päivittäin.

Lopettelen hajanaisten ajatusteni kirjoittelun tältä erää tähän ja siirryn vähitellen jo iltatouhuihin.

Pidimme mökkiviikonlopun Vietnam-kavereitten kesken. Oli tosi hauskaa. Saunottiin, uitiin, grillailtiin, pelattiin Aliasta, muisteltiin Vietnamia, syötiin ja pohdittiin niitä näitä. Suomalaista mökkeilyä höystettynä hyvillä keskusteluilla ja pohdiskelulla. Kaupan päällisiksi saimme vielä taivaalla lämmittävän auringon ja kirkkaan sinisen järven. Kaiken kaikkiaan täydellistä.

Usein tulen aina kipeäksi maan vaihtamisen jälkeen, ja näin näyttää käyneen myös nyt. Tänään tyydyn siis pitämään enemmän ja vähemmän lepopäivän kotosalla, vaikka työt kutsuvat. Ehkä olen vilustunut, kun Suomessa on ollut noin 20 astetta kylmempää kuin Vietnamissa, mikä oikeastikin tuntuu kylmältä. Onneksi tällä viikolla Suomen vähäluminen kesä on osoittanut lämpenemisen merkkejä.

Olen siis ennättänyt olla Suomessa nyt kaksi viikkoa, mikä alkaa tuntua riittävältä ajalta Suomessa ololle. Suomi on hyvä maa, missä asiat toimivat ja sujuvat kuten pitääkin, mutta toisaalta kaikki tuppaa menemään saman tylsän kaavan mukaan ja yllätyksellisyys ja yleinen elämänilo puuttuvat; näin siis minun mielestäni. Toisaalta elämähän on juuri sellaista mitä siitä itse tekee.

Kaunishan tämä Suomen kesä on, siihen ei voi muuta sanoa. Etenkin valoisat kesäillat ovat aivan ihania. Niissä on jotakin hassua ajattomuutta, kun on aivan hiljaista ja rauhallista, ja aurinko on vielä esillä, vaikka on jo myöhä.

Mutta nyt lopettelen tältä erää tähän. Ihanaa kesäistä viikonloppua kaikille!

Viikonloppu meni väsymyksen kourissa, mutta uuden viikon myötä alkoi elämä, jota elämäni usein Suomessa on; sata lasissa taas mennään. Jotenkin nyt kaikki tapahtuu taas kerralla, mikä sopii kyllä minulle paremmin kuin hyvin, sillä minulla on vain noin 10 viikkoa aikaa olla Suomessa. Tähän mennessä sukulaisten ja kavereiden tapaamisen sekä yliopistoasioiden yms. kertyneiden asioiden hoitamisen lisäksi olen saanut järjestettyä itselleni kolme työhaastattelua sekä yhden palkallisen viiden päivän mittaisen koejakson. Lisäksi aion nyt vihdoinkin käydä rippikoulun alta pois - sitä olen pitkittänyt jo monta vuotta, kun ikinä ei ole ollut muka tarpeeksi aikaa -, mutta se alkaa nyt sitten huomenna.

Kesäkuu tulee siis mitä luultavimmin menemään aikamoisella vauhdilla, kun täytyy hoitaa kaikki asiat ja saada lisätyö varsinasen kesätyön ohelle. Vaki kesätyöpaikaltani sain varmistuksen jo pari kuukautta sitten, että pääsen sinne tänäkin kesänä, ja työni siellä alkavat heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Tahdon kuitenkin saada tämän työn ohelle myös toisen työn, sillä kokemukseni perusteella jaksan parin kuukauden ajan hyvin tehdä kahta työtä samaan aikaan, pystyn tienaamaan tuplasti ja lisäksi säästän aikaa mielettömästi. Ja ainakin tähän mennessä tämä toisen työpaikan metsästys on lähtenyt paremmin käyntiin kuin osasin odottaakaan.

Pääni on täynnä ajatuksia, kun nyt kerralla tapahtuu niin mielettömästi kaikkea ja tulee kaikkia uusia asioita. Mutta kuten jo aiemmin totesin, pidän siitä, kun toimintaa riittää. Tuntuu aivan epätodelliselta, että vielä viikko sitten olin Hanoissa. Ajatusteni karatessa Vietnamiin tulee tietenkin kamala ikävä, joten paras keskittyä vain juuri tähän hetkeen. Juhannukseksi on tiedossa kivaa kavereiden kanssa oloa ja positiivisena yllätyksenä myös töitä perjantaille. Odotan jo juhannusta jopa malttamattomana, jotta pääsen tapaamaan ystäviä, joita en vielä ole ehtinyt nähdä. Toisaalta tässä on myös paljon mielenkiintoisia, uusia asioita ennen juhannusta. Huh huh, niin paljon kaikkea kivaa, ettei oikein tiedä, miten päin pitäisi olla.

Tulen tosiaan kirjoittelemaan tätä blogia, vaikka vapaaehtoistyöni Vietnamissa ovat jo takanapäin. Tänne on kiva aina kerrata kuulumisia ja ajatuksia. Elämäntilanteeni ovat muuttuneet ja tulevat myös lähitulevaisuudessa muuttumaan aika tiuhaan tahtiin, joten tänne on kiva päivitellä, mitä kaikkea tapahtuu ja samalla myös kerrata itsekseen, missä mennään. Ja ennen kaikkea bloggaaminen on hauskaa!

Kuten otsikkokin toteaa, on tänään toiseksi viimeinen päiväni Vietnamissa. Ylihuomenna varhain aamusta lähtee lentoni kohti Suomea, jonne saavun jo samana iltana; itään päin matkustettaessa kun aikaa säästyy. Lähtö tuntuu minulle kai aina epätodellista. Jotenkin on sellainen olo, että hyppää yhdestä todellisuudesta toiseen, eikä sitä osaa oikein käsittää.  Etenkin Vietnamin ja Suomen välillä voidaan puhua kahdesta aivan eri maailmasta. Jopa shokeeraavaa, että ensin olen keskellä Vietnamin kaaosta, ihmispaljoutta ja mopovilinää ja seuraavassa hetkessä olenkin pohjoisen hyvinvointivaltiossa, missä kaikki on järjestyksessä ja ojennuksessa.

Olen kerrankin hoitanut edes osan asioista ajoissa, joten kimpsuni ja kampsuni alkavat olla jo kasassa. Stressi kaikkialta pursuilevia vaatteita ja muita tavaroitani kohtaan oli sen verran kova, että oli pakko järjestellä ne lähtövalmiuteen jo tänään; yleensä pakkaan enempi vähempi paniikissa, kun aika loppuu kesken.

Mitäpä tässä sitten voi enempää sanoa? Miettiessäni sitä, että tulen takaisin Suomeen, olen tietenkin näin kauan poissa oltuani tosi innoissani. On monta asiaa, joita odotan todella kovasti Suomeen paluussa. Ja toisaalta, miettiessäni asian kääntöpuolta eli Vietnamista lähtemistä, oloni on tietenkin haikea, surullinenkin. Ja kuitenkin on ihan selvää, että nyt on aikani lähteä takaisin Suomeen.

Kuva on Huesta.

Tasan viikon kuluttua tähän aikaan olen jo matkalla takaisin Suomeen – hurjaa. Mitä lähemmäs lähtöni tulee, sitä suurempaa paniikkia tunnen; yhtäkkiä en enää olekaan valmis palaamaan vielä takaisin. Vielä pari viikkoa sitten voisin sanoa jopa jo odottaneeni Suomeen palaamista, mutta nyt, kun lähtö alkaa oikeastikin olla todella lähellä ja päivät juoksevat pikavauhtia Hanoin hakkaavan sykkeen tahtiin, tahdon vain tarrautua kiinni johonkin ja pysäyttää ajan.

Toisaalta taas järjestelen jo innokkaana asioita Suomeen päin. Odotan, että pääsen taas todella työn touhuun, ei pelkästään rahavarantoni syöneen reissun ansiosta, mutta myös siksi, että nautin siitä, kun saan käytettyä kesäni mahdollisimman tehokkaasti. Monelle kesä tarkoittaa lomaa, mutta minulle kesä on parasta aikaa olla aktiivinen ja tehokas. Suomen kesä on yksinkertaisesti niin kaunis, että se saa mieleni iloiseksi ja virkeäksi ja taivaalla lämmittävä aurinko antaa lisäenergiaa. Marraskuun koleudessa ja pimeydessä en sen sijaan saa oikein mitään tehtyä, vaan tahdon vain käpertyä sänkyyni koko päiväksi romaanin kera; lienee juuri tästä syystä välttelen Suomen talvea.

Ja tietenkin odotan, että saan taas pitkästä aikaa tavata kaikki minulle tärkeät ihmiset Suomessa. Pystyn puhumaan omaa kieltäni ja ihmiset ymmärtävät, mitä sanon ilman, että minun tarvitsee toistaa sama asia useaan kertaan yhä yksinkertaisemmassa ja yksinkertaisemmassa muodossa. Asioilla on tapana toimia Suomessa toisin kuin Vietnamissa, missä yksinkertaisempienkin asioiden hoitaminen saattaa osoittautua uskomattoman monimutkaiseksi ja aikaa vieväksi. Tunnen suomalaiset tavat ja tiedän, miten missäkin tilanteessa on tapana toimia. Tarvitessani jotain, tiedän, mistä saan sen ostettua. Minun ei tarvitse olla kaiken aikaa tarkkana, jotten tule huijatuksi ja joudu maksamaan asioista aivan liikaa sen takia, etten ole vietnamilainen. Lyhyesti sanottuna elämä Suomessa on minulle suomalaisena helppoa.

Mutta siltikään lähtö Vietnamista ei tule olemaan helppo. Hanoi on kesällä kaunis kaupunki. Olen jo tuttu tämän kaupungin kanssa ja olen löytänyt omat paikkani, joissa koen jotain rauhoittavaa ja kaunista jatkuvasta ihmisvilinästä ja pauhaavasta liikenteen virrasta huolimatta. Vietnamissa voin tehdä asioita, jotka Suomessa eivät ole mahdollisia; toisaalta myös toisinpäin. On hetkiä, jolloin asiat ja ihmiset Vietnamissa saavat minut raivon partaalle, mutta toisaalta Vietnamissa ja sen kulttuurissa on myös paljon sellaisia kauniita asioita, joita Suomessa ei vain ole; tämäkin lause pitää paikkansa myös toisinpäin.

Kuva on Hoi Anista.

Nyt viimein tässä vaiheessa alkaa olla paljastusten aika. En ole tahtonut ottaa asiaa aiemmin blogissani esille, mutta nyt alkaa olla oikea aika. Lienee tärkein syy sille, miksi olen Vietnamissa näin hyvin viihtynyt, on poikaystäväni. Hän on se matkatoimiston poika, josta kerroin joulukuussa Ninh Binin päivämatkaa käsitelleessä kirjoituksessani. Muistinvirkistyksenä: hänen matkatoimistonsa oli siis Vietnamille uskolliseen tapaan sekoittanut asiat, ja hän kyyditti minut mopollaan tuhatta ja sataa, jotta saimme Ninh Biniin menevän bussin, jossa minunkin olisi kuulunut muiden turistien kanssa olla, kiinni. Tästä kaoottisesta tilanteesta sai alkumme meidän tarinamme, joka on ollut monin verroin tätä välikohtausta kaoottisempi ja hermoja raastavampi. Kaikesta sekasortoisuudestaan huolimatta meidän juttumme on aivan oma, kaunis maailmansa, jonka ulkopuolelle en halua tipahtaa.

Vasta aivan viimeaikoina olen käsittänyt, että olen oikeasti lähdössä pois Vietnamista ja sen, mitä tämä tarkoittaa. Suhteemme on ollut hyvin tiivis ja olemme olleet yhdessä lähes yötä päivää ja yhtäkkiä minut repäistään pois, toiselle puolen maapalloa. Välimatka on pitkä, mutta ei mahdoton – olenkohan koskaan suostunut toteamaan mitään asiaa mahdottomaksi? Tällä hetkellä, lähtöni ollessa aivan liian lähellä, tunnen kaiken aikaa kasvavaa paniikkia, surua, pelkoakin. En mitenkään voi uskoa, ettemme pian enää pystykään olemaan yhdessä fyysisesti. Pääni alkaa olla aivan täynnä ristiriitaisia ajatuksia Suomeen paluusta.

Toisaalta tämäkin on vain järjestelykysymys. Ehdin tulla syyskuun alussa kesätöiden loputtua takaisin Vietnamiin pariksi viikoksi ennen kuin opintoni Skotlannissa alkavat. Eilen tilasin Suomen osoitteeseen iPhonen, jotta yhteydenpitomme olisi mahdollisimman mutkatonta, kun pystymme molemmat käyttämään Skypeä iPhoniemme avulla melkein koska ja missä tahansa. Lisäksi teimme vielä suunnitelman siitä, mihin aikoihin meidän on helpointa jutella Skypessä. Asiat toimivat, kun ne laitetaan toimimaan.

Vietnamilaisille katujen tulvinta ei ole iso asia, itse en taas ollut nähnyt katujen tulvivan koskaan ennen. Kahlasin vietnamilaisen tytön kanssa tulvaveden valtaamilla kaduilla ja välttelimme kaikista pahiten tulvivia katuja matkallamme hotellilta ystäväni luokse. Hänen luoksemme päästyäni kiipesin ylös kattokerrokselle ihmettelemään, miten vesi alkoi pikkuhiljaa vähetä kaduilta ja katosi sitten kokonaan.

Seistessäni siinä kattokerroksella Hanoin pimenevässä ja sateisessa illassa, ja katsellessani ranskalaiskorttelin tiiviisti yhteen rakennettuja taloja, kahviloiden ja ravintoloiden värivaloja, allani tulvivaa katua ja ihmisvilinää, tunsin, että siinä hetkessä oli jotain aivan erityistä ja ainutlaatuista. Tietyllä tapaa Hanoi on rumankaunis kaupunki, ja se, millaisina asiat täällä kokee, on kiinni siitä, miten aistii ne. Eilen näin Hanoissa taas jotain selittämätöntä kauneutta törkyisten katujen samentamasta tulvavedestä, yleisestä likaisuudesta ja rotista huolimatta.

Elämässä on pienen pieniä hetkiä, jolloin tajuaa ja aistii jotain uutta, tärkeää. Nämä hetket ovat pikkuriikkisiä suhteutettuna koko elämänkaareen ja kaikkiin sen aikana tapahtuneisiin suuriin ja merkityksellisiin tapahtumiin, mutta silti nämä pienen pienet hetket ovat juuri niitä, jotka jäävät syvälle ihmiseen, niin että jopa hetken tunnelman muistaa aivan tarkasti, vuosienkin päästä.

Eilinen ja tämä päivä ovat menneet Hanoin nähtävyyksiin tutustuessa. Eilen aamulla kävin Ho Chi Minh mausoleumissa, jossa balsamoitu setä Ho lepää. Vietnamilaisille mausoleumi on Hanoin, lienee koko Vietnamin, pyhimpiä paikkoja. Turistille mausoleumi voi kaikessa kommunistisuudessaan – lukuisat poliisit, turvatarkastukset, parijono, jossa edetään tarkasti vartijan osoittamaan tahtiin… – edustaa vaikkapa mielenkiintoista sukellusta kommunismin ikeeseen. Mausoleumin jälkeen oli hyvä nauttia raikasta ilmaa Hanoin kasvitieteellisessä puutarhassa, joka oli nätti, suuri viheralue, jossa sai olla aika hyvin piilossa myös liikenteen melulta.

Tänään kävin Hoa Lo – museossa, ”Hanoi Hilton”, joka oli siis ranskalaisten kolonialistien 1800-luvun lopulla perustama vankila, jonne poliittiset vangit joutuivat, ja myöhemmin Vietnamin sodan aikaan Pohjois-Vietnamin joukot sulkivat sinne amerikkalaisia sotavankeja. Paikka sai kaikessa karmivuudessaan veret seisahtumaan, ja pisti miettimään, miten ja miksi ihmiset ovat kautta aikojen pystyneet tekemään toisilleen mitä kamalimpia julmuuksia. Ihmisiin liitetään käsite inhimillisyys, mutta niin historiasta kuin tästä päivästäkin löytää lukuisia ihmisten inhimillisyyden kyseenalaistavia tapahtumia. Karmivan vankilan jälkeen kävin Vietnamin vallankumousta esittelevässä museossa, johon en oikein pystynyt keskittymään suoraan Hoa Lo – käynnin jälkeen.

Jotenkin teemaan sopivasti satun parhaillaan lukemaan ”The Sorrow of War”-nimistä kirjaa, joka siis käsittelee Vietnamin sotaa. Vasta viimeisillä viikoillani Vietnamissa uskallan tai viitsin mennä vähän lähemmäs tätä aihetta, joka herättää paljon ajatuksia; hämmennystä, ihmetystä ja surua, mutta myös orastavaa ymmärrystä joihinkin Vietnamissa kokemiini asioihin, joita en ole aiemmin oikein osannut ymmärtää.

Enää ei tarvitse pohtia Vietnamin työkuvioita, sillä vapaaehtoistyöjaksoni on nyt takanapäin. Tosin parina viimeisimpänä viikkona ei ole noin muutenkaan juuri tarvinnut töillä päätään vaivata, kun olen ollut reissun päällä…

Eilen kävin viimeisen kerran yläasteella ja sain allekirjoituksen työtodistukseeni. Yläasteella ehdin olla töissä ihan alkuajoista eli marraskuusta saakka. Kahdessa muussa työpaikassa, vammaisten lasten keskuksessa ja collegessa, olin molemmissa vain noin kuukauden päivät, ja näistä työpaikoista saan organisaatioltani yhteisen todistuksen, jossa on mainittu kaikki kolme paikkaa, joissa olen ehtinyt vapaaehtoistöitä Vietnamissa tehdä.

Ei voi sanoa, että tulisi ikävä Vietnamissa tekemiäni vapaaehtoistöitä. Henkilökunta kaikilla työpaikoilla oli tietenkin tosi ystävällistä ja oppilaat ja lapset vähintäänkin kivoja, toiset heistä aivan ihastuttavia, mutta hämmennys, epätietoisuus, tiedottamatta jättäminen ja jatkuva sähläys osaltaan söivät vapaaehtoistyökokemustani aika pahasti. Mutta asioilla on aina molemmat puolensa, ja siinä, missä kohtasin hankaluuksia, toisaalta myös opin jotain aina jokaisen vaikeuden myötä ja pääsin syvemmälle tätä Vietnamin kummallista kulttuuria. Se pitää todeta, että Vietnamissa, tai ainakin kommunistisen Hanoissa, on jotain niin kummallista, että näin seitsemän kuukauden jälkeen silmät ovat vasta vähitellen alkaneet avautua tälle omituisuudelle, jota ei vielä sen paremmin oikein käsitä tai osaa sanoin selittää. Pitäisi viettää täällä varmaan vähintään vuosi, jotta alkaisi päästä tähän kaupunkiin edes vähän pintaa syvemmälle, ja alkaisi ymmärtää näkemäänsä ja kokemaansa.

Tänään oli viimeinen visiittini vapaaehtoistyöntekijöiden asuntolassa. Luovutin avaimeni ja kävin koordinaattorini kanssa läpi haastattelun vapaaehtoistyökokemuksestani. Totesin jo, että vapaaehtoistöitä tuskin tulee ikävä, ja sitäkin varmempaa on, ettei vapaaehtoistyöntekijöiden asuntolaa taatusti tule ikävä. Tuli oikein helpottunut olo, kun sain lopullisesti jättää kämpän, joka lähinnä nostattaa likaisuutensa puolesta ihokarvani pystyyn.

Kaksi viikkoa, yksi päivä ja yksi aamu elämää Vietnamissa jäljellä… Aurinko on paistanut Hanoissa päivittäin ja lämpöä riittää. Tykkään olla ulkona vanhankorttelin eläväisissä tunnelmissa ja koettaa imeä tästä kaikesta vielä viime hetkillä itseeni niin paljon kuin vain mahdollista. Hanoissa on asioita, joista en pidä lainkaan, ja asioita, joita rakastan, kuten juuri mainitsemani vilkas ranskalaiskortteli, rauhallinen aamiaishetki vietnamilaisessa ravintolassa tai vaikkapa vähän kulahtaneet mutta sitäkin tunnelmallisemmat kahvilat. Lisäksi löysin uuden top kymppiin pääsevän jutun: hyvän kirjan lukeminen Hoan Kiem – järven maisemissa. Aluksi ajattelin, ettei siellä pysty rauhassa lukemaan, kun joka kolmas vastaantuleva tahtoo aina myydä minulle jotain, mutta luen varmaan niin keskittyneen näköisenä, etteivät kaupustelijat juuri tule häiritsemään.

Käsityskykyni ulkopuolelle jäävät niin Hanoi kuin myös se, että palaan ihan pian keskelle Suomen kesää.